BLOGI: Lasse Tarinoi


Blogini seuraajille:

Kuten edelliseltä sivulta on käynyt selväksi, olen kirjoittamassa kirjaa retrospektiivisen näyttelyni kumppaniksi ja töiden selitykseksi. Aion julkaista blogissani jo etukäteen eräitä kirjaan tulevia tarinoita. Olen löytänyt kirjoittamisesta uuden tavan ilmaista itseäni ja usein erilaiset jutut tai tarinat ovatkin alkulähteinä maalaukselleni. Näin kävi mm. Laitilan Veljeskotiin kolme vuotta sitten tilatun kolmiosaisen tilaustriptyykin kohdalla. Työn piti kertoa tuleville sukupolville, miksi Veljeskoti aikoinaan perustettiin, eli sodassa haavoittuneiden laitilalaisten invalidien hoitokodiksi.

Ensin päässäni syntyi tarina sotainvalidista. Hänen haavoittumisestaan ja paluustaan kotiin Laitilaan perheen pariin ja siirtymisestään myöhemmässä vaiheessa, elämän illassa Terveyskodin asukkaaksi. Tällaisia tarinoita on ollut elävässä elämässä tuhansia ja taas tuhansia. Katsotaan, jos saisin siitä sivuille lehtileikkeenkin, missä maalaussarja näkyisi.

Välillä blogiin tulee myös erilaisia tarinoita aivan tavallisistakin asioita, joista ei puutu huumoriakaan. Kun kirjoitusuoni on alkanut pulputtaa, ei ole auttanut muu kuin istua naputtelemaan koneen ääreen. Kannattaa siis tästä eteenpäin käydä silloin tällöin blogillani ja lukea uusin juttuni.

Raumalla 14.7.2017

Lasse


Hyvä lukijani,

Minulta ilmestyy marraskuun alkupäivinä retrospektiiviseen näyttelyyni liittyen omaelämänkerrallinen muistelmateos TAIDETTA JA TARINOITA. Kerron kirjassa erilaisista sattumuksista-usein humoristisistakin, joita minulle on elämäni varrella tapahtunut näyttelyitteni yhteydessä eri puolilla maailmaa, kuten myös kotioloissa Raumalla. Julkaisen tässä blogissani näytteeksi tarinoita ko. kirjasta ja aloitan purjehduskokemuksilla. Uusi juttu tulee aina kuun alussa ja toinen puolessa välissä. Näet niihin liittyvät kuvat marraskuussa kirjastani ja taulujani aikanaan Rauman Taidemuseon laajassa juhlanäyttelyssä 2.12.2017- 28.2.2017. Sen teemana on SUOMI 100 v. KEMPAS 70 v. TAIDETTA 50 v.

Tervetuloa nyt kuitenkin ikimuistoiselle ja varsin värikkäälle purjehdusmatkalle 1980-luvulla. Reissu koostuu viidestä tarinasta. Jo muinaiset roomalaiset sanoivat: NAVIGARE NECESSE EST, VIVERE NON EST.

Raumalla 1.9.2017

Lasse Kempas

Konsuli, kuvataiteilija


Purjehtijan elämää

Todellista purjehtijan elämää saimme kokea monilla hienoilla, pääasiassa Ahvenanmaalle ja Turun saaristoon suuntautuneilla reissuillamme. Niistä voisi kirjoittaa aivan oman kirjansa, mutta tyydyn nyt kertomaan vain yhdestä ikimuistoisesta matkasta, mikä ei mennyt kuitenkaan aivan putkeen.

Olimme hiljan kotiutuneet kolmen viikon automatkaltamme Keski- ja Etelä-Euroopan taidekohteisiin teemalla: Arte necesse est. Taiteilijan sielu janosi uusia vaikutteita ja niitähän piisasi kaikissa merkittävissä taidemuseoissa; Venetsian Biennalessa, Kasselin Dokumentassa ja muissa taidekohteissa. Koin aiheestakin olevani ajan hermolla ja tietäväni mitä Euroopassa juuri silloin tehtiin.

Syvärauman rannassa kellui kuitenkin purjeveneemme Priis, siis suomeksi Keulapärske. Sen kaikki lajitoverit olivat jo levittäytyneet keulat kohisten pitkin eteläisempää saaristoa. Niinpä mekin aloitimme hiukan huilattuamme matkavalmistelut.

”Kotiin, mökille, paattiin. Kotiin, mökille, paattiin…” Vaimoni hoki tätä mantraa unissaankin, sillä hän vastasi lasten sadeasuista, kumisaappaista ja kaikesta siitä valtavasta määrästä perheen arjen pyörittämiseen tarvittavasta tavaramäärästä. Minä vastasin veneen kuntoon ja huoltoon liittyvistä kysymyksistä – tai niin ainakin oletettiin.

Uskomaton määrä tavaraa oli upotettu näkymättömiin erilaisiin veneen säilytyslokeroihin. Nekin kun taas syksyllä purettaisiin niin – huh, huh. Sitä kuitenkaan murehtimatta irrotimme koulunrannan laiturista veneemme köydet ja matka kohti ensimmäistä etappiamme Uuttakaupunkia saattoi alkaa. Päivä oli pilvetön ja aivan liian tyyni purjeiden nostamiseen. Matka ei edistyisi tuulen avulla ollenkaan. Niinpä starttasin dieselmoottorin, mikä alkoi iloisesti puksuttaa. Matkamme alkoi siis peltigenoalla, eli moottorilla ajaen, kuten purjehduskielessä tavataan sanoa. Kaikki meni hienosti. Rihtniemennokka oli jo jäänyt taa ja olimme puolivälissä suurta, sen eteläpuolella olevaa aukeaa. Silloin kone alkoi hitaasti hyytyä ja lopulta sammui.

Kapteenina ja konepäällikkönä minä otin arkkitehti Joukamon nerokkaan yksinkertaisen mittausvälineen eli leppätikun ja työnsin sen tankkiin. Mitä ihmettä??? Täytin tankin, ennenkuin lähdimme Euroopan kiertueelle ja nyt se on tyhjä.

Peevelin pikkupojat!!! He ovat tyhjentäneet sen letkulla imien ja jättäneet pohjalle vain sen verran polttoainetta, että veneilijä pääsee ulapalle ihmettelemään tapahtunutta.

Vaimo oli kyllä lähtiessä kysynyt: ”Onhan paatissa bensaa?”

”Ei ole. Tämä käyttää löpöä”, vastasin hyvin itsetietoisena. Ja nyt kävi siis ylpeys lankeemuksen edelle. Nöyrästi minun oli tunnustettava, etten ollut muistanut tarkistaa tankkia lähdettäessä, koska oletin sen olevan täynnä.

Vene kellui pläkässä, eli tyynessä vedessä. Minä kaivoin sivuboxista esille varakanisterin ja täytin tankin. Mutta mitä ihmettä? Kone ei suostunut hyrähtämäänkään, vaikka kuinka sitä starttasin. Se touhu piti lopettaa, ennen kuin akku tyhjenisi kokonaan. Seuraavaksi kaivoin esille koneen ohjekirjan ja sieltä sivut: Dieselmoottorin ilmaus.

Ilmasin koneen kolmeen kertaan ja tuloksetta. Tilanne oli varsin mielenkiintoinen. Kelluimme siis keskellä väylää, kun etelästä päin lähestyi suurikokoinen moottoripurjehtija, Nauticat. Nostin käteni pysähtymisen merkiksi. Ja kas, sieltähän tervehtivät meitä tuttavamme Toke ja Piko Heino. ”Mikä teillä on hätänä?”, tiedusteltiin minulta. ”Kone ei starttaa”, huusin vastaukseksi. Minun akkuni oli jo niin tyhjentynyt, että päätimme vetää kaapelit heidän veneestään ja yrittää käynnistystä heidän virrallaan. Huolimatta tästäkään konstista kone ei suostunut käynnistymään. Niinpä ystävälliset auttajamme ehdottivat, että lähtisimme heidän lähellä sijaitsevalle mökilleen neuvonpitoon ja tarkempiin tutkimuksiin. Laitoimme Priisin hinaukseen ja niin alkoi uusi vaihe matkallamme.

Emme ymmärtäneet missä vika oli ja niin soitin meitä paljon paremmalle konemiehelle, työkaverilleni Esko ”Eko” Wahlqvistille, joka ymmärsi moottoreista kaiken. Kysyin, voisiko hän käydä ostamassa uuden akun ja tuoda sen autolla Pyhärantaan Heinojen mökille. Jo illalla kaarsi uusi monttööri mökin pihaan ja asensi täyden akun tyhjän tilalle. Seuraavaksi hän purki kaasuttimen ja otti sieltä pois roskat, jotka olivat imeytyneet sinne tyhjentyneen tankkimme pohjalta. Riemullamme ei ollut rajoja, kun kone hyrähti iloisesti käyntiin.

Ilta oli vierähtänyt kuitenkin jo niin pitkälle, että ei ollut mieltä lähteä merelle yön selkään. Niinpä perhe Kempas rupesi valmistaumaan iltatoimiin ja kävi kohta nukkumaan veneeseen. Matkan ensimmäinen yö uinailtiin siis Nihtiöllä avuliaiden ystävien mökkilaiturissa. Kiittelimme Tokea ja Pikoa ja etenkin Ekoa, joka jälleen kerran oli pelastanut minut pulasta. Olihan hän kokenut tarkkiksen ope.

25.8.2017